Muisteluksia Nils Petterin lapsista
Memories of Nils Petter’s children

Johan Petteri Tiuraniemi (1855-1927)

Aslak Tiuraniemi, Johan Petterin pojanpoika[5]

Johan Petteri Tiuraniemi oli 18-vuotias, kun Nils Petteri perheineen pysäytti tarinan mukaan veneensä Jaatilan kylässä Putaan rantaan. Putaansuu oli jaatilalainen kestikievaritalo, jossa matkalaiset saattoivat yöpyä. Ilmeisesti Nils puheli suunnitelmistaan asettua Keminmaalle ja hänelle kerrottiin Hookanan talosta, jossa toinen puoli odotti vielä asujaansa. Hän ostikin Hookanan talon puolikkaan 5000 markalla ja rakensi talon valmiiksi perheelleen. Johan Petteri auttoi isäänsä talon töissä ja lunasti tilan itselleen, kun Nils kuoli vuonna 1885. Hänen veljensä Matti asettui naapuriin Mäkitiuran taloon isännäksi.

Johan Petteri meni naimisiin vuonna 1881 Sara Turpeenniemen kanssa. He saivat kaksi lasta. Sara kuoli kuitenkin kohta toisen lapsen syntymän jälkeen. Ehkä Saran sisko oli auttamassa pienten lasten hoidossa, sillä Johan otti Saran siskon Marian vaimokseen vuonna 1885. Marian ja Johan Petterin vanhin lapsi kuoli muutaman päivän ikäisenä, mutta kuusi lapsista eli aikuisiksi asti. Yksi lapsista kuoli syntymänsä jälkeen.

Johan Petteri oli syvästi uskonnollinen mies, joka oli tunnettu laulutaidostaan. Hän oli se, joka aloitti virrenveisuun hautajaisissa tai seuroissa. Hän istui pöydän päässä ja toimi kylän ”lukkarina”. Hän oli arvostettu mies kyläläisten keskuudessa. Luonteeltaan hän oli kuitenkin tulinen mies: mikäli asiat eivät sujuneet hänen haluamallaan tavalla, hän selvitti ne niin kovalla äänellä, että muut toteuttivat hänen toiveensa ja käskynsä. Hän oli isäntä talossaan.

Johan Petteri jatkoi talonpitoa isänsä jälkeen samalla tavalla. Hänellä oli lehmiä, hevosia ja lampaita. Hän kalasteli Kemijoen lohta ja oli taitava uistimen vetäjä. Lisäksi lohta pyydettiin kullella, lohiverkolla. Puhdetöissä hän oli erittäin taitava ja teki itse kotona tarvittavat välineet, muun muassa saavit olivat erinomaisia. Puukko pysyi hänen kädessään todella hyvin.

Johan Petterin pojat, isäni Eevertti ja hänen veljensä Iisak ostivat Hookanan vanhemmiltaan ja muilta sisaruksilta vuonna 1915. Kun he perustivat perheet, he asuivat aluksi Hookanassa. Johan Petteri ja Maria asuivat pirtissä ja Vertti ja Iisak kummatkin omassa kamarissa. Silloin mahtui hyvin isokin porukka samaan taloon. Johan Petterin vanhin poika Janne muutti Amerikkaan ja hän piti yhteyttä Suomeen kirjoittamalla ahkerasti. Hän liitti kirjeisiinsä dollareita, jotta kotiväki varmasti vastaisi hänelle.

Johan Petteri halvaantui ja muistan sen hyvin, koska olin silloin pikkupoikana paikalla. Isäni Vertti ja Iisak olivat viemässä hevosia Jaatilanvaaran yli laitumille. Olimme Johan Petterin kanssa laittamassa itäpuolella lehmille aitaa, kun kesken työn isoisä kaatui ja jäi maahan makaamaan. Pelästyin, mutta onneksi isäni ja setäni Iisak tulivat, ja Johan Petteri kuljetettiin veneellä Hookanalle. Siihen aikaan halvaantumiseen ei juurikaan ollut hoitokeinoja. Välillä joku hieroja kävi hieromassa häntä, mutta loppuelämänsä hän pääasiassa oli vuoteessa. Se oli varmasti kovaa aikaa ikänsä työtä tehneelle miehelle. Sitä ennen hän oli ollut terve mies, ja esimerkiksi hänen hampaansa olivat valkoiset ja terveet.

Perheeni muutti Vyörykkään vuonna 1921, kun olin vuoden ikäinen. Tämän jälkeen Vertti ja Iisak vuorotellen hoitivat Johan Petteriä. Kumpikin piti Johan Petteriä ja Mariaa kuukauden luonaan ja sitten Johan Petteri kannettiin sänkyineen toiseen taloon. Me lapset odotimme hoitokuukautta innolla, sillä mummo Maria oli todella lapsirakas ihminen. Hän huolehti märistä vaatteista ja kuivatteli ne ja muutenkin huolehti lapsista. Se tuntui lapsista tosi hyvältä, sillä yleensä aikuisten aika meni töiden parissa, eivätkä he ehtineet olla niin paljon lasten kanssa. Johan Petteri kuoli 72-vuotiaana vuonna 1927. Maria eli 82-vuotiaaksi ja kuoli sokeutuneena vuonna 1935.

Johan Petter Tiuraniemi (1855-1927)

By Aslak Tiuraniemi, Johan Petter´s grandson[6]

Johan Petter was 18-years old when Nils Petter came to Jaatila. Nils Petter stayed for a night in the Jaatila village. He told about his plans to move to Kemimaa. He was told that the Hookana house was for sale. He decided to buy the house and payed for it about 5000 marks. Johan Petter bought the house when Nils died in 1885. Johan´s brothers Kalle and Mikko had moved to Amerika about 1880. His younger brother Matti moved to Makitiura house in the neighbourhood.

Johan Petter married Sara Turpeenniemi in 1881. They got two children. Sara died when she got the second child. Johan Petter married Sara´s sister Maria in 1885. They got a child but he died after few days. They got seven children after that.

Johan Petter was very deeply religious man. He was known as a good singer who started to sing the hymns. He was a respected man in the village. His temperament was strong and he flared up at different situations. He was the master in his house.

Johan Petter owned cows, lambs and horses. He was a good and hard-working farmer. He was also a very skillful fisherman who got a lot of salmons by the lures or by the net. He was very skillful to use his knife and he made many materials which was needed at home.

Johan Petter´s sons Evert and Isak bought the Hookana house in 1915. At the beginning they lived at Hookana and there were a lot of people in the same house. Isak and Evert lived in small rooms and Johan Petter and Maria in a greatroom. Johan Petter´s oldest son Janne moved to U.S.A. He wrote many letters to his relatives. Janne put some dollars into the letters: he hoped that his relatives would write back to him. His correspondence continued a long time with his brothers.

Johan Petter had a stroke and I remember it well because I was with him at the moment. My father Evert and his brother Isak took horses to meadows. We fenced for cows when my grandfather falled down. I was scared. Evert and Isak came and we helped Johan Petter home. He was in bed the rest of his life. There were not any treatments during those days. It was hard time for man who was used to work. He had been very healthy and for instance his teeths were very good and white.

My family moved to Vyorykka House in 1921 when I was one year old. Evert and Iisak took care of Johan Petter when he was sick. Johan Petter and Maria were one month with one son and moved then to another son, by turns. The children waited eagerly, for Maria liked children and took care of them in many ways. Usually the adults were at work and they had a little time for children. Maria had a lot of time for children and we liked her very much. Johan Petter died in 1927 and Maria in 1935. She was 82-years old and blind.

Mikko Hookana/Michael Hokana (1858-1921)

Carol Hokana, Mikon pojanpojantytär

Mikko Hookana syntyi Kemijärvellä ja muutti Rovaniemeltä Michicaniin vuonna 1879. Siellä hän meni naimisiin Susanna Maria Raappanan kanssa vuonna 1882. Susanna oli syntynyt Rovaniemellä ja tullut Michiganiin vuonna 1882. Aluksi Mikko työskenteli jonkin aikaa Kanadan Tyynenmeren rautatieyhtiössä, mutta koska yhtiö tarjosi vähäiset elämisen mahdollisuudet ja huonon ruoan ja miehet sairastelivat ja kuolivat, hän lähti töihin kaivoksille.

Vuonna 1884 perhe muutti Dakotaan ja osti maata 450 dollarilla. Tämä rahamäärä oli noihin aikoihin iso. Uudessa paikassa elämä oli aluksi kuitenkin aika alkukantaista ja monet välttämättömyydet puuttuivat. Lisäksi oli monia vastoinkäymisiä ja koettelemuksia. Säästäväisyydellä, sisulla ja kovalla työllä he vähitellen edistyivät vuosi vuodelta. Ensimmäisinä vetojuhtina heillä oli härkiä, myöhemmin hevosia. Kerran, heinänteon aikaan, heiltä puuttui hevonen ja Mikko toimi yhden hevosen sijaisena. Hän veti vaunuja hevosen vierellä, ja niin he saivat heinät suojaan.

Samana vuonna Susanna tuli vakavasti sairaaksi ja hänen oli mentävä Minnesotaan 400 kilometrin päähän suureen leikkaukseen, muutaman kuukauden ikäinen vauva hoidettiin sillä aikaa kotona.

Kesällä 1900 oli hyvin kuivaa ja sato menetettiin, Mikko työskenteli sen syksyn Luddenin puimurilla, 15 kilometrin päässä kotoa. Siellä sato oli ollut hyvä, mikä johtui lähellä olleesta James-joesta. Paikoin joki oli silti niin kuiva, että sen yli saattoi kävellä. Savon meijerin perustaminen oli käännekohta Mikon ja Susannan elämässä. He lisäsivät lypsykarjan määrää ja laajensivat maa-aluettaan, uudistivat rakennuksiaan, lisäsivät hevosten määrää ja ostivat uusia koneita. He alkoivat kasvattaa myös sikoja. Vuonna 1907 he ostivat puimurin erään toisen amerikansuomalaisen kanssa. Pian sen jälkeen he vaihtoivat koneet uusiksi. Muutaman vuoden kuluttua koneet oli vaihdettu kokonaan uudempiin ja parempiin. Vuonna 1915 he myivät puimurin Mikon pojille Williamille ja Emilille.

Vuodet 1915 ja 1918 olivat erityisen hyviä satovuosia, joten silloin oli mahdollista puida useita tuhansia vakkoja (=8 gallonaa, 1 gallona = 4,5 litraa) jyviä päivässä. Hookanat kehittivät tilaansa pystyttämällä uusia latoja ja muita rakennuksia. He rakensivat myös ison talon, jossa oli uusimmat mukavuudet.

Monia vuosia Mikolla oli useita paikallisia luottamustoimia ja hänen valittiin ensimmäisenä alueen oikeuteen lautamieheksi. Hänet kutsuttiin lautamieheksi vuonna 1906, kun maanviljelijät ja Soon rautatieyhtiö olivat vastakkain. Maanviljelijät olivat menettäneet tuhansia tonneja heinää vuonna 1905 tulipalossa, joka sai alkunsa tuulisessa säässä junan jättämästä kipinästä. He haastoivat rautatieyhtiön oikeuteen ja voittivat. Päätös oli ainutlaatuinen, koska menetykset arvioitiin heinäpaalujen jättämien tuhkajälkien perusteella ja maanviljelijät saivat sen mukaan korvaukset.

Mikko ja Susanna olivat hurskaita apostolis-luterilaisen kirkon jäseniä ja usein jumalanpalveluksia pidettiin heidän luonaan. He olivat vieraanvaraisia ja onnellisia saadessaan auttaa muita. Mikko kuoli 6.5.1921 ja Susanna 18.12.1919. Molemmat on haudattu Savo Pioneer hautausmaahan, joka on pieni suomalaisten siirtolaisten vuonna 1880 perustama hautausmaa. Se on preerialla Brown Countyn alueella Etelä Dakotassa, lähellä Pohjois-Dakotan rajaa. Hautausmaa on erittäin kaunis, siellä on villikukkia, jotka aaltoilevat tuulessa ja lintujen laulu kuuluu kaikkialla. Vain amerikansuomalaisia on haudattu sinne, muun muassa isovanhempani Emil ja Hillia sekä isäni Willard, kuten monia muitakin läheisiä sukulaisia.

Mikko ja Susanna saivat 15 lasta, vaikka viisi kuoli jo vauvaiässä. Kaksi ensimmäistä, Hilda (1883-1940) ja John (1884-1946), syntyivät Michiganissa. Muut syntyivät Pohjois Dakotassa: (Charles) William (1886-1942), Selma (1888-1971), (Michael) Emil (1892-1979), Olga (1894-1935), (Matheis) Arthur (1895-1976), (Toivo) Arvid(1897-1965?), Esther (1900-1995), ja Millie (1902-1995). Kaikki lapset menestyivät hyvin ja Mikko ja Susanna saivat 41 lastenlasta. Hilda meni naimisiin maanviljelijä Albert Westin (1878-1940) kanssa, ja he saivat kahdeksan lasta. John, joka oli maanviljelijä, meni naimisiin Alma Siirtolan kanssa ja he saivat seitsemän lasta. William, maanviljelijä, meni naimisiin Hilda Jumiskon (1895-1973) kanssa ja he saivat kuusi lasta. Selma meni naimisiin maanviljelijä Logan Mitchellin (1891-1975) kanssa ja he saivat kolme lasta. Emil, maanviljelijä ja musiikinharrastaja, meni naimisiin opettaja Hilda Wattulan (1896-1982) kanssa ja he saivat 10 lasta, jotka antoivat heille 38 lastenlasta, 54 lastenlastenlasta ja tällä hetkellä kaksi lastenlastenlastenlasta. Olga meni naimisiin maanviljelija Victor Andersonin kanssa ja he adobtoivat lapsen, joka kuoli nuorena auto-onnettomuudessa. Arthur, maanviljelija, muutti Mikon farmiin (”kotipaikkaan”), meni naimisiin Mayme Heisin (1901-1982) kanssa ja he saivat neljä lasta. Arvid, automekaanikko, meni naimisiin (Lempi) Mary Telinin (1905-) kanssa ja he saivat kaksi lasta. Ester, opettaja ja myöhemmin kirjanpitäjä, meni naimisiin Sig Charlesonin (1903-1991) kanssa ja heillä ei ollut lapsia. Millie, opettaja, kirjanpitäjä ja sihteeri, meni naimisiin Charles Dillinghamin kanssa ja heillä ei ollut lapsia.

Mikko Hookana/Michael Hokana (1858-1921)

By Carol Hokana, great-granddaughter of Mikko

Mikko Hookana (known as ”Michael Hokana” in the USA) was born at Kemijarvi, Finland (February 20, 1858) and emigrated to Michigamme, Michigan, USA, in 1879.  There, he married Susanna Maria Raappana on September 9, 1882.  She was born at Rovaniemi, Finland, (February 4, 1863) and emigrated to Michigan, USA, in 1882.

For a short time, Mikko worked on the Canadian Pacific railroad, but due to inadequate living conditions and poor food which caused sickness and several deaths among the men, he quit there and went to work in the mines.

In 1884 the family moved to Dickey County in Dakota Territory (five years before it became a state) and bought land and sod buildings for US$450 which was a lot of money at that time.  The life at first in the new settlement was quite primitive and lacked many necessities, coupled with many adversities and trials.  By frugality, persistence, and hard work, they slowly progressed year by year.  Oxen were their first beasts-of-burden, later horses.  One time, during haying season, they were short a horse, so Mikko substituted for one.  He carried the wagon tongue by the neck-yoke on one side and a horse was hitched on the other side, and thus they proceeded in getting the hay in stacks.

This same year, Susanna became seriously ill and had to go to Minneapolis (about 400 kilometers away) for a major operation;  a few-months-old baby was cared for at home.

During the summer of 1900 it was very dry and their crop was a failure, so Mikko worked that fall with a threshing rig in the area of Ludden, about 15 kilometers away.  There the crops were fairly good (perhaps due to its location by the James River), though the river, at places was so dry, one could walk across.

When the Savo Creamery was established, it was a turning point for Mikko and Susanna.  They increased their dairy herd and soon were able to expand their land holdings, renovate the buildings, increase horse power, and buy machinery;  they also began raising hogs in greater numbers.  In 1907, with another Finnish American, they bought a threshing rig.  Soon after, they exchanged the grain separator for a new one; a few years later the engine was exchanged for a new and bigger one.  They sold the rig in 1915 to Mikko’s sons, William and Emil.

The years 1915 and 1918 were exceptionally good crop years so it was possible to thresh several thousand bushels of grain in a day. The Hookanas improved their farmstead considerably by erecting good barns and other buildings, including a large new house with all modern conveniences.

For many years, Mikko held several local offices and was among the first in the area to be called to jury duty.  He was called again in 1906 to serve on the jury when the Farmers versus the Soo Railroad case was tried.  The farmers had lost thousands of tons of hay in 1905 in a fire started by the sparks from a train engine, fanned by a strong wind.  They sued for damages and won.  The verdict was unique because evidence of the loss was determined by measurements of the piles of ashes where the haystacks had stood and farmers were paid accordingly.

Mikko and Susanna were devout members of the Apostolic Lutheran congregation and often church services were held in their home.  They were hospitable and happy to be of service to others.  Mikko died on May 6, 1921, and Susanna died on December 18, 1919.  Both are buried in Savo Pioneer Cemetary, a small cemetary established in the 1880s by Finnish-American pioneers. It is out on the prairie in Brown County, South Dakota, near the border with North Dakota.  It is very beautiful with wildflowers waving in the wind and song birds filling the air with music.  Only Finnish-Americans are buried there, including my grandparents, Emil and Hillia, and my father, Willard, as well as several other close relatives.

Fifteen children were born to Mikko and Susanna, though five died in infancy.  The first two children, Hilda (1883-1940) and John (1884-1946),  were born in Michigan. The surviving eight children were all born in North Dakota:  (Charles) William (1886-1942), Selma (1888-1971), (Michael) Emil (1892-1979), Olga (1894-1935), (Matheis) Arthur (1895-1976), (Toivo) Arvid (1897-1965?), Esther (1900-1995), and Millie (1902-1995).

The children all fared well, producing 41 grandchildren for Mikko and Susanna.  Hilda married Albert West (1878-1940), a farmer, and had eight children.  John, a farmer, married Alma Siirtola and had seven children.  William, a farmer, married Hilda Jumisko (1895-1973) and had six children.  Selma married Logan Mitchell (1891-1975), a farmer, and had three children.  Emil, a farmer and music lover, married Hillia Wattula (1896-1982), a school teacher, and had ten children who later gave them 38 grandchildren, 54 great-grandchildren, and (so far) 2 great-great-grandchildren.  Olga married Victor Anderson, a farmer, and adopted a daughter who died young in a car accident.  Arthur, a farmer who moved onto Mikko’s farm (the”home place”), married Mayme Heis (1901-1982) and had four children.  Arvid, an auto mechanic, married (Lempi) Mary Telin (1905-present) and had 2 sons.  Esther, a school teacher and later bookkeeper, married Sig. Charleson (1903-1991) and had no children.  Millie, a school teacher, bookkeeper, and secretary, married Charles Dillingham and had no children.[7]

[8]

Kalle Abram Tiuraniemi (Hookana) (1860-1944)

By Rebecca Bosek great-granddaughter of Kalle

Kalle Abram Tiuraniemi was born on 9/8/1860 in Kemijarvi. He went to school and was confirmed in the Lutheran faith. Around 1881 he emigrated to America. He went to Calumet, Michigan where he worked in the open pit copper mines for 16 years. This was very difficult and hard work.

On 12/13/1885 Kalle married Elise (Elizabeth) Isola. She was from the Isola and Kallunki families of Kuolajarvi. They were married in Republic, Michigan.

Sometime around 1900 they moved to Minnesota and began to farm. They had two farms in Minnesota. There are several pictures of their second farm where they lived most of their lives. They attended the Apostolic Lutheran Church. They left this church, and Kalle helped start the Evangelical Lutheran Church of Finland near Holmes City, Minnesota. He served as a minister at this church for many years.

Kalle and Elise had nine daughters and three sons. The names of their daughters were Hilta, Saima, Hilma, Lillja, Ellen Ieda, Maime, Anna, and Esther. Their sons were Kaarle, John, and Cliff.

Their daughter, Esther Holst is still alive. She was born in 1907 and currently lives in Arizona. I have spoken to her several times about her memories of Kalle and Elise. She said they always spoke Finnish in their home and only spoke English when they had to. Each morning Kalle and Elise would get up very early and have coffee together before they got their children up. She can remember the wonderful smell of coffee in the house. Kalle and Elise worked very hard and provided their children with a good life. She said Kalle was the type of person who would help others and could be trusted. She said Elise was a ”good” person who never got angry or complained about her life. Kalle died when he was 84 and Elise died when she was 93. They are buried in the graveyard of the Evangelical Lutheran Church of Finland with other family members. The graveyard is very pretty and peaceful.

My grandfather, John Hogan (Hokana) was born in 1905. He married a woman named Mayme Lamsa who was born in 1907. Her family came from Kuusamo. They had three children, Warren (bom in 1928), my mother, Darlene (born in 1935) and Charles (born in 1946). Warren and Charles are not married.

Darlene Hogan (Hokana) married my father, Floyd Bosek (bom in 1928). They had three children. I (Rebecca Bosek) was born in 1955. My brother, Lyle was born in 1956, and my brother, Kevin was born in 1962. My father Floyd died in 25.5.1998.

I am married to Herbert Viergutz (born in 1951). We have two children named Matthew (born in 1992) and Elizabeth (born in 1994). We live in Anchorage, Alaska which is very much like Northern Finland.

 

Kalle Hookana/Kalle Hogan (1860-1944)

Rebecca Bosek, Kallen pojantyttärentytär

Kalle Abram Tiuraniemi syntyi 9.8.1860 Kemijärvellä. Hänet kastettiin luterilaiseen kirkkoon. Vuonna 1881 hän lähti Amerikkaan. Hän meni Calumetiin, Michiganiin, missä hän työskenteli avoimilla kuparikaivoksilla 16 vuoden ajan. Se oli hyvin vaikeaa ja kovaa työtä. Vuonna 1885 hän meni naimisiin Elise (Elizabeth) Isolan kanssa. Hän oli Isolan ja Kallungin suvun jälkeläinen Kuolajärveltä (Sallasta). He menivät naimisiin Republicissa, Michiganissa.

Noin vuonna 1900 he muuttivat Minnesotaan ja alkoivat viljellä maata. Heillä oli kaksi maatilaa Minnesotassa. Heidän toisesta maatilastaan, jossa he elivät suurimman osan elämästään, on paljon kuvia. He olivat apostolis-luterilaisen kirkon jäseniä. He jättivät tämän kirkon ja Kalle oli mukana perustamassa suomalaista evankelis-luterilaista kirkkoa lähellä Holmesin kaupunkia Minnesotassa. Hän toimi pappina (saarnaajana) tässä kirkossa monia vuosia.

Kallella ja Elisellä oli yhdeksän tytärtä ja kolme poikaa. Tytöt olivat Hilta, Saima, Hilma, Lilja, Ellen Ieda, Maime, Anna ja Esther. Pojat olivat Kaarle, John ja Cliff. Heidän tyttärensä Esther Holst elää yhä. Hän syntyi vuonna 1907 ja elää Arizonassa. Olen puhunut hänen kanssaan usein Kallesta ja Elisestä. Hän on kertonut, että he aina puhuivat suomea kotona ja englantia he puhuivat vain kun oli pakko. Joka aamu Kalle ja Elise nousivat aikaisin ylös ja keittivät kahvia, ennen kuin lapset heräsivät. Hän muistaa, kuinka ihana kahvin tuoksu leijaili talossa. Kalle ja Elise työskentelivät kovasti ja tarjosivat lapsilleen hyvän elämän. Esther sanoi, että Kalle oli luonteeltaan hyvin auttavainen ja luotettava. Elise oli hänen mukaansa ”hyvä” ihminen, joka ei koskaan suuttunut eikä valittanut elämästään. Kalle kuoli 84-vuotiaana (vuonna 1948) ja Elise kuoli 93-vuotiaana. Heidät on haudattu suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon hautausmaalle muiden perheen jäsenten kanssa. Hautausmaa on erittäin kaunis ja rauhallinen.

Isoisäni, John Hogan (Hokana) syntyi 1905. Hän meni naimisiin Mayme Lämsän kanssa, joka oli syntynyt vuonna 1907. Hänen perheensä oli kotoisin Kuusamosta. He saivat kolme lasta, Warrenin (1928), äitini Darlenen (1935) ja Charlesin (1946). Warren ja Charles eivät ole naimisissa. Darlene Hogan meni naimisiin isäni Floyd Bosekin (1928) kanssa. Heillä on kolme lasta. Minä (Rebecca) olen syntynyt 1955, veljeni Lyle vuonna 1956 ja veljeni Kevin vuonna 1962. Olen naimisissa Herbert Viergutzin (1951) kanssa ja meillä on kaksi lasta, Matthew (1992) ja Elizabeth (1994). Asumme Achoragessa, Alaskassa, paikassa joka muistuttaa paljolti Pohjois-Suomea.

 

Matti Mäkitiura e. Tiuraniemi (1863-1952)

Anna-Liisa Mäkitiura, Matin miniä[9]

Matti Mäkitiura oli Nils Petterin nuorin poika, joka jäi asumaan Jaatilaan. Hän perusti tilansa Hookanan naapuriin. Talo sijaitsee mäellä, kuivalla kangasmaalla. Tästä syystä taloa sanottiinkin Kankaaksi. Matti meni naimisiin jaatilalaisen Iida Takkusen kanssa vuonna 1895. He saivat kahdeksan lasta. Menin vuonna 1934 naimisiin Matin pojan Paulin kanssa. Pauli kuoli sodassa vuonna 1941. Menin vielä naimisiin Matin vanhimman pojan Valtterin kanssa ja muutin lasten ja karjan kanssa Takkusen talosta Kankaan taloon.

Matti oli erittäin hyväsydäminen ja kiltti ihminen. Hän suhtautui myös miniäänsä erittäin huolehtivasti. Matti auttoi vaimoaan Iidaa karjanhoidossa. Iida lypsi ja Matti teki muut työt. Isossa talossa oli usein myös aputyöväkeä mukana talon töissä. Kylän lapset käyttivät Matin kiltteyttä hyväkseen ja tekivät Matille kepposia. He solmivat heinistä silmukoita Matin poluille. Kun hän tuli puukuorman kanssa pihapiiriin, hän kompastui lasten tekemiin ansoihin.

Matti oli innostunut hevosista. Hänellä oli aina useita hevosia, ja hän osallistui jopa raveihin ajaen itse omaa hevosta. Vielä vanhoilla päivillään hän lähti raveihin vaikka vaimoväki yritti toppuutella, ettei pappa rasittaisi itseään. Hevosia hän laidunsi sekä Kittilässä että vaaran takana, niinkuin muutkin seudun isännät. Kittilä on Mäkitiuran taloon kuuluva niittyalue kilometrin verran pohjoiseen jokivartta ylös. Hän rakensi hevosille laidunalueita ja aidanteossa hän olikin taitava. Tuolloin aidat tehtiin pystypuusta. Taitava hän oli muutoinkin käsistään. Hän teki esimerkiksi haravat joka vuosi. Piikit hän veisti pihlajasta, jolloin ne olivat kestävämpiä.

Matti muutti nimensä Mäkitiuraksi virallisesti sodan jälkeen. Talon väkeä kyläläiset puhuttelivat Kankaiksi, vaikka virallisesti talon nimeksi tuli Mäkitiura. Nimen muutos johtui siitä, että Jaatilan kylässä oli kaksi isoa Tiuraniemen sukua ja toisessa sukuhaarassa oli myös Matti Tiuraniemi ja usein postit menivät ristiin. Nimi Mäkitiura selkeytti tilannetta ja kuvasi myös talon sijaintia mäellä. Matin lapset ottivat Mäkitiuran sukunimekseen lukuunottamatta Iivaria, joka kuitenkin harmitteli jälkeenpäin, että olisi voinut ottaa myös Mäkitiuran sukunimekseen. Matti rakensi vaimonsa Iidan maille Takkuselle talon. Hänen tarkoituksensa oli muuttaa sinne, mutta hän ei malttanutkaan lähteä tienvarteen Kemijoen rannalta. Nykyisin taloa asuu poikani Paavo vaimonsa Tuulikin kanssa. Matti rakensi komean talon ja navetankin piti olla tiilestä. Rakennusmiehet ehdottelivat, että rakennetaan navetta puusta, mutta Matti sanoi, että tiilestä sen pitää olla.

Matti kuoli 89-vuotiaana vuonna 1952. Viimeisenä työnäänkin hän vielä vanhana pappana touhusi hevoshaassa. Ei ole ihan selvää, mikä Matille haassa tuli, potkaisi naapurin hevonen vai mitä tapahtui. Joka tapauksessa hänet tuotiin pirttiin sairastuneena ja sen jälkeen hän ei enää noussut.

 

Matti Mäkitiura f. Tiuraniemi (1863-1952)

Anna-Liisa Mäkitiura, Matti´s daughter in law

Matti Mäkitiura was Nils Petter´s youngest son, who stayed in the village Jaatila. He built his house near the Hookana house. The Mäkitiura house is on the hill (mäki=hill). Matti married Iida Takkunen in 1895. The family Takkunen has been in Jaatila since 1600 and it is very large farm. Matti and Iida got eight children. I married Matti´s son Pauli. When Pauli died in the War I married Matti´s oldest son Valtteri and I moved with my children and cows to the Makitiura House.

Matti was a very kind person. He also took care of his daughter in law. Matti helped his wife Iida very much. Iida milked and Matti worked also in the cowshed. There were also workers in the big house. The children used to play a tric on Matti. They twisted hayloops and put them on Matti´s path. When Matti came to the yard with the firewood he stumbled and children run away.

Matti was very interested in horses. He owned many horses. He also competed in the horse races. He used to go to the horse races still in his old days allthough women tried to stop him. He built a good fence for the horses. Matti was very skillful and he made rakes and other tools by himself.

Matti changed his lastname to Mäkitiura after the War. There were a lot of people called Tiuraniemi in Jaatila village. The post mixed up and so on. The name Mäkitiura was good: it was a house on the hill. Matti´s children took also the surname Mäkitiura except Iivari, who said afterwards that he would have wanted to take also the surnmae Mäkitiura. Matti built a house on the farm Takkunen. This farm was two miles from the Mäkitiura House. Matti and Iida planned that they would move to that new Takkunen house. But it was difficult for Matti to leave the Mäkitiura house and the river Kemijoki. The Takkunen house is by the road and the Mäkitiura house by the river. My son Paavo lives in the Takkunen house with his wife Tuulikki. Matti built a handsome house and cowshed was brick.

Matti died as 89 years old in 1952. He was working with horses and he got sick. He was taken to the big room in the house and after that he died.

 

Kaisa Maria Yliruikka s. Tiuraniemi (1865-1939)

Laila Hyvönen s. Yliruikka, Kaisan pojantytär[10]

Ukkini Johan Kaarlo Yliruikka oli perinyt isältään Matti Ruikalta suuren tilan värikkäiden vaiheiden jälkeen. Matti Ruikka oli yksi onnekkaampia kultavaltauksien omistajia Ivalojoella ja rakennutti näillä varoilla Ruikkaan suuren kartanon, jonka päätti antaa pojalleen Johan Kaarlolle, jos hän suostuu palamaan Amerikasta. Johan Kaarlo oli lähetetty seminaariin opiskelemaan, mutta seikkallunhaluisena hän olikin suunnannut Amerikan maille, josta palasi, kun isä muuten uhkasi antaa talon mustalaisille.

Johan Kaarlo palasi kotiinsa ja 26.12.1886 avioitui mummuni Kaisa Marian kanssa. Hänen osakseen tuli suuren talon emännyys. Talossa oli parikymmentä lehmää, lampaita, hevosia ja poroja useassa merkissä. Maito kirnuttiin voiksi ja myytiin Rovaniemelle. Työväkeä oli paljon ja pirtin pitkässä pöydässä paljon suita. Omasta takaa saatiin rukiit ja ohrat, perunat ja nauriit. Lohta riitti, kun sitä miehissä pyydettiin myyntiin asti. Vakituisena poronhoitajana toimi Peura-Eemeli, lähtöisin Patokoskelta. Hänetkin piti emäntien ruuan puolesta porometsään varustaa. Talon hevoset olivat myös rahdin ajossa Kannallahdesta rautatien päähän. Eväät oli oltava sillekin porukalle. Pitkästä kartanosta löytyi huoneita myös rautatienrakentajille ja sekin tiesi lisätyötä vaimoväelle.

Työntäyteistä oli elämä suuressa kartanossa. Talo oli suuri ja palvelusväkeä siinä asui paljon. Omaan perheeseen syntyi kolme lasta: Sandra, Hilja ja isäni Väinö. Mummuni Kaisa Maria oli vaatimaton, työteliäs ja taitava ihminen. Hän oli erinomainen rieskanleipoja ja leipäjuuston paistaja. Hän oli myös hyvä hieroja ja auttavainen tarvittaessa. Kiertokoulua hän oli käynyt ja luki lehtiä, mitä oli. Hänen tapoihinsa kuului veisata Siionin virsiä paksusta virsikirjastaan. Joskus hän kävi kirkossa Rovaniemellä ja silloin saatoin olla mummon turvana. Hookananniemellä hän kävi tapaamassa Johan Petterin vaimoa Mariaa ja veljeänsä Mattia.

Mummun sisko Anna Reeta (Annu-täti) asui myös Yliruikassa talon töitä tehden. Tästä ukki oli hyvillään ja leikillään kehaisikin saaneensa kaksi vaimoa. Anna Reeta oli taitava käsityöihminen, vieläkin on jäljellä ja hyvin säilynyt hänen kutomansa nukkaraanu, luonnon väreillä värjätty. Talossa oli lammasnavetta, villat kehrättiin kotona langoiksi. Anna Reetalla oli aina jotakin työn alla kangaspuilla; puolivillaisista tehtiin puseroita, tyynynpäällis- ja patjakankaita. Sarka lähetettiin tehtaalle tampattavaksi ja siitä sitten tehtiin työvaatteita. Koko elämäntyönsä Annu-tätikin teki Yliruikassa. Hän oli aina hyvillä mielin auttamassa talon töissä eikä kukaan muista hänen toisten mieltä pahoittaneen.

Vanhassa Yliruikassa tehtiin 1920-luvun lopulla jako kolmen perillisen kesken ja päärakennuskin katkaistiin. Muistan asuneeni äitini kotona Louella sen talven, jolloin isäni Väinö siirsi ja uudelleen rakensi talon puolikkaan. Ukkini Johan Kaarlo, mummuni Kaisa Maria ja Annu-täti asuivat tyttärelleen Sandralle jääneessä talossa, ukin kuoleman jälkeen mummuni asusteli myös poikansa Väinön luona, jonne hänen elämänsä myös päättyi vähän ennen sotaa 30.10.1939.

 

Kaisa Maria Yliruikka s. Tiuraniemi (1865-1939)

Laila Hyvönen s. Yliruikka, Kaisa´s granddaughter

My grandfather Johan Yliruikka had inherited a great farm after many events from his father Matti Ruikka. Matti Ruikka was a lucky owner of the goldclaim at the river Ivalo. He built a big house in Jaatila. He decided to give it to his son Johan on condition that Johan would come back from America. Johan was sent to the school for studying a teacher, but he wanted to go in search of adventure. He went to America but he came back, because his father said that he would give the house to gipsies if Johan would not come back.

Johan Kaarlo came home 1886 and married my grandmother Kaisa Maria. So she was a farmers wife in the big house. There were about 20 cows, sheets, horsers and reindeers. The milk was churned as butter and sold to Rovaniemi. There were a lot of working people and there were a lot of people eating by the long table in the greatroom of the house. We got from our farm rye, harley, potatoes and turnips. Men got a lot of salmons and they sold it also. Eemeli Peura used to take care of reindeers. He came from Patokoski by the river Ounasjoki. The housewife gave food to him when he went to the forest. Some men freight-forwarded by the horses of the house to the railwaystation. The housewife gave food also to them. Also the men who builded the railway lived in the house of Ruikka.

There were a lot of work in the big house. There were also a lot of working people living in the house. Johan Kaarle and Kaisa Maria got three children: Sandra, Hilja and my father Väinö. My grandmother Kaisa Maria was a modest, hard-working and skilful person. She was very good to bake an unleavened bread and to roast breadcheese. She was also good masseuse and very supportive in many cases. She used to read papers and she liked to sign hymns of Siion at home. Sometimes she went to the church in Rovaniemi and I used to be as her safe during those trips. She also used to meet Johan Petter´s wife Maria at the house of Hookana and her brother Matti Makitiura.

Kaisa´s sister Anna Reeta lived also at the Yliruikka house working with others. Johan Kaarle was very pleased with Anna and he used to say that he has got two wives. Anna Reeta was very skilful in the needlework. We have still a Finnish woolen wall hanging made by Anna Reeta. It is coloured by colours of the nature. There were house for the sheeps and she used to spin fleece to thread. She owned handloom and made allways something. She made shirts, pillow cases and clothes for mattress. The working clothes were made so that first the frieze was beated at the factory and then women made clothes at home. Anna lived all her life in Yliruikka house. She was allways in a good mood and with pleasure she helped others. She never hurted others´ feelings.

The Yliruikka house was divided up in three descendant. The building was also cutted. My father Väinö moved the rest of the building and rebuilt the house during the winter. At that time my mother lived at Loue. My grandfather Johan Kaarlo, my grandmother Kaisa Maria and my aunt Anna lived in the house owned by Sandra. Kaisa Maria lived also with her son Väinö. She died just before the war 1939.

 

Hilma Narkilahti s. Tiuraniemi (1868-1956)

Niilo Narkilahti, Hilman poika[11]

Hilma Narkilahti matkusti yksin 18-vuotiaana vuonna 1886 rahtilaivalla Amerikkaan. Siellä hän tapasi Olof Henrik (Heikka) Narkilahden ja avioitui hänen kanssaan vuonna 1891 Montanan valtiossa Butte Cityssä.

Heikka ja Hilma muuttivat Amerikasta Suomeen Kemijärvelle, kun Heikan isä Olli Narkilahti oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä tulemaan Suomeen. He tulivat Narkilahteen ja kysyivät, saisivatko he olla yötä. He eivät saaneet yöpaikkaa ja jatkoivat matkaa Ruopsan kylään, jossa vuokrasivat Eino Ruopsan nurkkakamarin ja asuivat siellä monta vuotta. Myöhemmin Olli Narkilahti osti Paavolan Heikiltä vanhanpuolen Narkiperän kylästä tiettomän taipaleen takaa Mansikan tilan, jonka antoi Hilma ja Heikka Narkilahdelle.

Amerikasta tullessa Hilmalla ja Heikalla ei ollut yhtään lasta, koska kolme lasta oli kuollut siellä. Ruopsassa syntyi yksi lapsi, joka kuitenkin kuoli pienenä. Narkiperässä Mansikassa syntyivät Meimi, Linda ja Väinö ja minä nuorimpana.

Heikka kuoli vuonna 1931, jonka jälkeen Hilma jäi lastensa kanssa. Meimi muutti pois kotoa avioiduttuaan. Myöhemmin Lindakin avioitui ja Hilma jäi Väinön kanssa hoitamaan tilaa ja itse olin tienamiehenä savotoissa. Tilalla oli neljä lehmää, hevonen ja lampaita.

Kauppamatka kirkolle oli viisi kilometriä, polkua oli 10 kilometriä. Kävelemällä kuljettiin reppu selässä.

Hilma oli hieno rouva, kun tuli Amerikasta hatuissaan ja helmillä kirjailluissa hartialiinoissaan. Kyläläiset tulivat aina häntä ihailemaan. Hilma oli uskovainen ja kävi kirkossa joka pyhä. Matkaa tehtiin ensin veneellä Narkilahden yli ja sen jälkeen polkua pitkin viisi kilometriä Halosenrannan kylään ja siitä vielä viisi kilometriä veneellä.

Hilma oli hiljainen ja ystävällinen luonteeltaan ja tuli naapureidensa kanssa hyvin toimeen. Kun avioiduin Hilma lähti hoitamaan Lindan lasta ja täällä hän asui kuolemaansa saakka. Loppuajasta hän oli halvaantunut. Hän kuoli Nils Petterin lapsista viimeisenä 86-vuotiaana vuonna 1956.

 

Hilma Narkilahti s. Tiuraniemi (1868-1956)

Niilo Narkilahti, Hilma´s son

Hilma Narkilahti moved alone by the freighter to America aged 18 in 1886. She met Olof Henrik (Heikka) Narkilahti and they got married in 1891 in Montana Butte City.

Heikka and Hilma moved form America to Finland when Heikka´s father had asked them to come back to Finland. They came to Kemijärvi and there they asked a place to spend the night. The did not get any place and they traveled to Ruopsa village. They rent the room and lived many years in Ruopsa. Later Olli Narkilahti bought a farm in Narkipera and gave it to Hilma and Heikka.

Hilma and Heikka got three children in USA and they all died. They got one child in Ruopsa and she died too. Meimi, Linda and Vaino was born in Narkipera. I was born in 1913.

Heikka died in 1931 and Hilma lived with her children. Meimi got married and moved away. Later Linda got married and moved away too. Hilma and Vaino worked at the farm. There were four cows, a horse and lambs. I worked as the woodcutter.

It was a long way to the church. We used to walk over ten miles. Hilma was a lady, when she came from America with her fine hat and embroidered shawl. The villagers used to come to admire her. Hilma was devout Christian and she went to the Church every Sunday. She went by the boat first three miles and then she walked three miles and again by the boat three miles.

Hilma was quiet and very friendly person and she got along with her neighbors. When I got married Hilma went to Linda and lived there since she died 86 years old in 1956.

 

Iida Murtoniemi s. Tiuraniemi (1872-1950)

Seppo Alajääskö, Iidan tyttärenpoika

Iida Eveliina oli Nils Petteri Tiuraniemen kuopus ja siksi varmaan pisimmän ajan vanhempiensa luona kotonaan. Hän oli nuorimpana jo ilmeisesti saanut jonkinlaista senaikaista opetusta, koska oli oppinut luku- ja kirjoitustaidot. Myös käsistään hän oli hyvin taitava ja pystyi myöhemmin opettamaan lapsilleenkin nämä taidot. Kotikasvatus oli senaikaiseen tapaan varmaan aika uskonnollista, koska hän hyräili ja lauloi mielellään virsiä kotioloissaankin. Luonteeltaan hän oli tomera ja jämäkkä ja piti kyllä myöhemmin talon ja perheensä järjestyksessä. Oli emäntä talossa.

Rovaniemi oli jo siihen aikaan hyvin keskeinen kauppapaikka, jonne rahti- ja markkinamatkat suuntautuivat niin Kemijoelta kuin Ounasjoeltakin. Myös nuoret pääsivät mukaan näille matkoille, jotka tehtiin talvisin hevosilla ja kesäisin veneillä. Matkat ulottuivat Kemistä Kilpisjärvelle asti. Tarina kertoo, että juhannusmarkkinamatkalla Juho Pekka Murtoniemi, Murtolan Janne, näki senaikaisesta ”onnenpeilistä” tytön, jolla oli hartiahuivi, nutturatukka, ruutumekko ja käsivarrella tuohikori, jossa oli ompelutarvikkeita. Tällaisen tytön hän mielestään löysi markkinoilta.. Tyttö oli nimeltään Iida Eveliina Tiuraniemi. Ilmeisesti tarinassa on tottakin, sillä tuskinpa he muualla olisivat tavanneet, sillä heidän kotinsa sijaitsivat kahden tai kolmen päivämatkan päässä toisistaan silloisilla kulkuneuvoilla. Tapaamisia ja yhteyksiä oli vähän, joten avioliittopäätöksetkin tehtiin varmaan aika nopeasti.

Niin Iida Murtoniemi nousi veneeseen, joka lähti vastavirtaan Ounasjokea kohti Jääsköä, joka sijaitsi noin 80 km Rovaniemeltä pohjoiseen. lida Eveliina Tiuraniemi oli muuttunut Murtolan Iitaksi.

Murtola on vanha perintötila kauniilla paikal1a Ounasjoen rannalla. Tilalla on paljon viljelyksiä, metsiä ja ulkoniittyjä. Jossakin vaiheessa tila siirtyi kokonaan isännän ja nuoren emännän haltuun  ja Jannen vanhemmat jäivät syytingille. Elämä oli loppumatonta työtä. Siihen aikaan elettiin yleensä omavaraistaloudessa ja niin tehtiin myös Murtolassa. Omasta maasta saatiin viljat, perunat, kasvikset, siemenet ja rehut. Jokivarressa oli mylly, jossa jauhettiin omat ja tarvittaessa naapureidenkin viljat. Puimala, viljakuivaamo ja työväen asunto sijaisivat aivan lähiympäristössä. Alkuaikoina, kun ei ollut vielä omia lapsia työtä tekemässä, pidettiin piikoja ja renkejä tarpeen mukaan. Karjaa oli navetassa 10-15 1ypsävää lehmää, kolme hevosta ja lisäksi muut kotieläimet. Kotieläimet vaativat talvisin suuret ruokamäärät ja ne kerättiin jokivarsi- ja ulkoniityiltä, jotka saattoivat olla 10 kilometriäkin kotitilalta. Niittypaikoilla olivat omat kämpät, joihin majoituttiin heinätöiden ajaksi. Samalla kämpät toimivat tukikohtina metsätöiden aikoina. Puutavarayhtiöiden ostamat ”liipit” ja muu puutavara kuljetettiin uittamalla Rovaniemelle. Jokitie oli muutenkin käytössä, kun kunnon teitä ei tahtonut olla. Ounasjoki oli hyvä lohijoki. Aamuisin oli kymmeniä lohenvonkaleita perattavana kotirannassa. Kalaa varastoitiin etupäässä omaan käyttöön, mutta vietiinpä muutama lohitynnyri Rovaniemen kauppiaille vaihtotavaraksikin. Syksyllä teurastettiin eläimiä, joita oli kesäisin kasvatettu. Näin turvattiin talven lihavarastot.

Talossa oli myös paja, jossa valmistettiin ja korjattiin kaikki tarvittavat työkalut ja ajoneuvot. Murtolan Janne oli iloinen mieleltään. Hän soitteli useitakin soittopelejä, kuten hanuria ja viulua, kuitenkin etupäässä omaksi ilokseen.

Iitalla ja Jannella oli neljä tyttöä ja neljä poikaa. Kaikki erikoistuivat johonkin tehtävään muiden töiden ohella. Isäntä antoi muun muassa kahdelle nuorimmista pojista tehtäväksi pitää lukua kotieläimien pääluvusta. Oli siinä pikkupojan laskutaito kovilla kun pääluku parhaimmillaan oli 60 päätä.

Neljä osaavaa tyttöä pitivät kotitalouden kunnossa. Kutoivat ja ompelivat kankaista suurimman osan vaatteita koko talouteen. Villat karstattiin ja kehrättiin langoiksi, joista äidin opastuksella syntyi kaikki villavaatteet. Tytöt osallistuivat miesten töihinkin tarpeen niin vaatiessa. Tulipa siinä muutama rahtimatkakin hevosen kanssa Rovaniemelle tehtyä pojaksi pukeutuneena. Kotieläimistä saatiin lihan lisäksi nahkoja, joista valmistettiin käsineitä, lakkeja ja jalkineita. Metallitöiden lisäksi kaikki puusta tehtävät ajoneuvot, veneet, huonekalut ja työkalut tehtiin etupäässä talvisaikaan, jolloin suuri pirtti toimi kuivaamona ja veistämönä muun muassa rekiä valmistettaessa.

Isänmaata puolustaessaan menetti kaksi veljestä henkensä ja yksi haavoittui. Jannen kuoltua Iita-emäntä joutui ottamaan ohjat omiin käsiinsä, näinä vaikeina sodan aikoina. Naisväki hoiti talon työt, vaikka osalla tytöistä oli jo omat perheensä. Iida Murtoniemi eli loppuajan mummona kotonaan. Lähellä asuvat lastenlapset kävivät häntä tapailemassa. Pitkään sairastettuaan Iita kuoli kotonaan vuonna 1950.

Ounasjoki oli Murtolan Iitan ja Jannen Elämän virta.

 

Iida Murtoniemi s. Tiuraniemi (1872-1950)

Seppo Alajääskö, Ida´s grandson

Iida Eveliina was Nils Petter´s youngest child and she lived quite a long time with her parents. She was able to read and write and she was also very skillful in handicrafts. She taughted these skills also to her children.. She was very religious and she liked to sign and to hum hymns at home. She was very decisive and assertive. She also kept a good order at home. She was the lady of the house.

Rovaniemi was the centre for the trade and people used to travel from Kemijoki and from Ounasjoki to Rovaniemi, if they wanted to buy something. Usually they travelled by the horse during the winter and by the boat during the summer. The young people were also with adults. People used to travel also to Kilpisjarvi in the north and to Kemi in the southern Lapland. According to the story Juho Murtoniemi saw in ”the mirror of the lucky” a girl who had shawl, bunhair, checkdress and was carrying a basket with sewing materials. And she found Iida, who was like his image. Murtoniemi was a far away from Hookana: it took two or three days to go this trip. So Iida went with Juho to the Jaasko village, which situated about 50 miles from Rovaniemi to north.

Murtola is an old family estate in a beautiful place by the river Ounasjoki. There are a lot of fields, woods and meadows. Janne and Iida bougth the farm and the life was very intensive with working. They got grain, seeds, vegetables and feed from their own farm. They owned also a mill, where they ground their own and neighbors´ grains. The rig, the graindryer ja the houses for workes were quite near the farm. In the beginning they had maids and hired hands. They owned 10-15 cows, three horses and other animals. They gathered food for animals in different meadows, some of the meadows were six miles away. There were also cottages where people used to sleep over the night. During the winter people worked in woods and slept in these cottages. The lumbers transported by the river to Rovaniemi. People usually travelled on the river by boat or by horsers. There were no good roads in the beginning of 1900´. Ounasjoki was full of salmons. The fish were stored for own use. Sometimes they transported some salmons to Rovaniemi. The animals were slaughtered in fall.

Juho and Iida owned also a smithy, where Juho repared his tools and vehicles. He was a joyful man. He used to play a violin or an accordion. Iida and Janne had four boys and four daughters. All children specialized among different jobs. Two youngest boys took care of cattle and counted if they got lost. There were 60 heads in the herd.

The daughters took care of home. They sewed their own clothes and knit also for other family members. They took carded wool and spinned thread and Iida taught daughters to make clothes. If needed girls were also with men. They traveled also with others to Rovaniemi. The family got from farm animals the meat and the leather. They made gloves, caps and footwear. During the winter they also made vehicles, boats, furniture and tools. The greatroom in the house was often the place for woodworking.

Two of Janne´s and Iida´s sons died in the war and one son wounded. When Janne died Iida supervised the job in the house during the difficult times. The daughters helped her although they had also their own families. Grandchildren used to meet Iida, who lived the rest of her life as mummy at home. After being sick for a long time she died at home in 1950.

The river Ounasjoki was Janne´s and Iida´s whole life.

Viitteet:

[5] Muistiinmerkinnyt Juhani Tiuraniemi

[6] written by Juhani Tiuraniemi

[7] Most of the above information was extracted verbatim (or nearly so) from the book, ”Finnish Settlement of Brown and Dickey Counties, 1881-1955”, printed by Northwestern Publishing Company of New York Mills, MN, October, 1956–Second Edition.  Hillia Hokana (wife of Emil Hokana and daughter-in-law of Mikko and Susanna Hookana) assisted in the creation of this book.  A 1950s photograph of her is in the back of the book in recognition of her work.

[8] Huom: Suurin osa edellä olevasta tiedosta on saatu kirjasta nimeltään ”Finnish Settlement of Brown and Dickey Counties, 1881-1955”, kustantaja Northwestern Publishin Company of New York Mills, MN, October, 1956, 2. Ed. Hilia Hokana (Emilin vaimo ja Mikko ja Susanna Hookanan käly) oli mukana tekemässä tätä kirjaa. Hänen valokuvansa on kirjan takakannessa.

[9] Muistiinmerkinnyt Juhani Tiuraniemi

[10]  Muistiinmerkinnyt Jouko Hyvönen, Laila Hyvösen poika

[11] muistiinmerkinnyt Pirkko Narkilahti, Niilon tytär